Esteratsastaja ja kouluhevonen

Mä olin aina mieltänyt itseni esteratsastajaksi. Kyllähän mä koulua sekä treenasin että kisasin, olihan Nuffi ja Vaahtis päteviä pelejä esteiden lisäksi siihenkin. Birk ei nyt ihan koulutuuppailuista välittänyt, mutta piti silläkin sitä treenata. Silti oli järkyttävää, minulle itselleni kuin monelle muullekin, kun mä lähdin hakemaan puhdasta kouluhevosta. Sellaista jolla oli potentiaalia vaikka mihin. Ehkä helle oli sulattanut mun aivot, kun mä olin päätynyt kokeilun jälkeen ostamaan Grinsekatzen eli Kitin. Tamma oli nätti kuin mikä.

Joten mä lähdin sitten hakemaan Kitiä. Se oli tullut hiljattain Saksasta Suomeen myyntiin mun puolitutulle, joka oli siitä vinkannut mulle. Vieläkin mä mietin, miksi pirussa se oli mulle koulutammasta vinkannut. Tamma matkusti onneksi nätisti, koska mä olin lähtenyt hakureissulle yksin. Aaronilla oli töitä, joten mulla ei ollut apukäsiä, kuten yleensä reissun päällä.

Kiti pääsi Vaahtiksen viereiseen tarhaan. Jos nuorikot tulisivat toimeen, niistä tulisi myöhemmin tarhakavereita. Nuffi oli nimittäin shettisseuratamma Neridan kanssa yhteisessä tarhassa. Muuten kaikki tammat saisivat tarhata samassa, mutta jostain kumman syystä ystävälliset tammat Nerida ja Vaahtis eivät vain tulleet toimeen tarhassa. Laitumella oli tarpeeksi tilaa, jolloin ne saattoi laittaa samojen aitojen sisäpuolelle. Ja koska Nuffi tai Nerida eivät viihtyneet yksin, saivat ne olla tarhakavereita ja itsenäinen Vaahtis oli saanut tähän asti olla yksin.

Pari päivää Kiti sai lähinnä kotiutua ja mä kävin meidän upealla kentällä vain taivuttelemassa. Tänään mä kuitenkin päätin tehdä ensimmäisen kunnon treenin. Kesäkuun lopussa olisi kisat Saviojilla, joihin mä voisin lähteä tammojen kanssa, jos Kitin kanssa homma sujuisi heti. Tai sitten matkaan lähtisi vain Nuffi ja Vaahtis, jolloin Kiti jäisi vielä kotiin. Mutta sen aika näyttäisi ja voitaisiinhan me mennä joku helppo luokka alkuun. Vähän tunnustella missä mennään.

Maksanrautias oli helppo varustaa, joten ei mennyt kauaa, kun me oltiin jo kentällä. Se hyvä puoli omissa hevosissa oli, joita ratsasti vain itse, ettei jalustimia tarvinnut säätää. Alkukäyntien jälkeen mä aloitin edelleen ihan rennosti, taivuttelemalla ensin ravissa ja sitten laukassa. Alkuverryttelyn jälkeen mä kävin vielä kaikki askellajit läpi, tehden väistöjä, temponvaihteluja ja kaikkea mitä keksin. Se oli hämmentävää, kun hevonen toimi niin hyvin. Joo, taipuihan Nuffi samalle tasolle millä Kiti tällä hetkellä oli, mutta se syttyi esteille. Koulu on sille välttämätön paha, kun taas Kiti tykkäsi tästä touhusta. Ja sai mutkin ehkä vähän lämpenemään kouluratsastukselle.

”Se näyttää hyvältä”, Aaron totesi kentän laidalta. Miestä ei itseään kiinnostanut nousta hevosten selkään, mutta seurasi mielellään ja tiesikin hevosista kohtuullisen paljon.
”Se tuntuukin hyvältä. Vaikka en mä tiedä vieläkään, mitä mä teen kouluhevosella”, naurahdin samalla kun Kiti sai pitkät ohjat.
”No ainakin sulla on nyt syy treenata koulu tosissaan”, mies virnisti.
”Kyllähän tuo Nuffikin koulua taitaa, eikä Vaahtiskaan toivoton ole. Mutta onhan tää ihan eri juttu. Tarviin kyllä valmennuksia ja ratsuttajan, että saadaan kaikki potentiaali tästä irti”, pohdiskelin jo täyttä päätä. Mä en tehnyt mitään puolittaisesti. Jos mä päätin treenata koulua, mä treenaisin sitä niin pitkälle, kuin rahkeet riittää.