Rähinän suomenhevoset

Pippuripärskähdys "Pärske"

Pärskeellä riittää intoa ja virtaa, mutta keskittymiskyvytön tai vailla ajatusta kaahaava tohelo se ei ole ikinä ollut. Selkeän optimistinen pienhevonen löytää synkimmänkin pilven hopeareunuksen; kurja sadesää muuttuu lätäköissä ilotteluksi, inhottava korvakarvojen siistiminen tietää aina paljon kehuja, tylsät automatkat tarkoittavat uusia maisemia, kilpailemista, ehkä sitä vähän tympeää klinikkaakin, mutta aina kehuja, herkkuja ja muuta mukavaa tympeidenkin juttujen perään!

Vaikkei Pärske olekaan aivan joka hoitotoimenpiteen suurin fani, se ei koskaan isommin protestoi pientä turpansa mutristelua suuremmin. Ori selkeästi luotta ihmisiin sekä siihen, ettei sitä laiteta pahaan paikkaan – sama näkyy myös ratsastettaessa, Pärske menee yli minkä tahansa esteen, jorpakon ja jännyyden, sillä eihän ratsastaja nyt ohjaisi sitä esteelle, josta ei selvitä kunnialla yli! Tämän takia Pärske vain nipistää silmänsä kiinni hoitajan trimmatessa se
n korvakarvoja tai matolääkkeen liikkuessa tuubista pienhevosen suuhun ja nieluun. Hyvin helppo, mukava käsiteltävä, rapsutuksia rakastava halinalle. Hyväkäytöksisenä pikkuherrana Pärske ei koskaan ainakaan aloita toisille hevosille huutelemista tai uhittelemista. Kerran se pääsi vilkkaalla kisapaikalla karkuun, ja vedettyään hetken kunniakierrosta pitkin varikkoa raudikko porhalsi oman trailerin luo odottelemaan. Ehkä aavistuksen pehmeä lapanen oriksi, vaan eipähän hillu jatkuvasti kahdella jalalla dinosauruskiljahduksia kajautellen.

Menojalkaa vipattaa, muttei niin paljoa, etteikö ohjeita ehtisi kuunnella, tanssiaskelia opetella. Pärske on aina ollut miellyttävän kevyt, pehmeä kädelle, mukavan eloisa ja yritteliäs sortumatta kiireiseksi tai ennakoivaksi. Toki Pärske tekee kulmat itsenäisesti, vaikkei ratsastaja kääntäisikään, kuka nyt aitaa pahki kävelisi? Tuollaiset aika automaattiset jutut, jotka käytännössä katsoen kaikki hevoset tekevät, tekee Pärskekin, ne kulmat vain eivät ole rehellisen syviä ja kunnollisia kuin voisivat. Hypätessä raudikko valitsee ponnistuspaikat itse, ellei ratsastaja ole hereillä, ja vaikka Pärskeen yleensä onnistuukin sovittaa askeleensa oikein, hypätä hyvästä kohdasta sekä muutoinkin hoitaa homma kunnialla, tietysti tiimityöhön tarvitaan kaksi.
Pärske kuitenkin tekee mielellään töitä jokaisen ratsastajan kanssa, maisemamatkailuun tyytyvästä tosissaan joka askeleen ratsastavaan. Oli laji, tehtävä, tilanne mikä tahansa, ori yrittää parhaansa, pitää positiivisen, iloisen mielentilansa, ja on yksinkertaisesti ihastuttava työkaveri. Tietysti mukavan joustavat, tarmokkaat ja pehmeät liikkeet sekä tasapainoinen, hyvä helppo hyppy tekevät osansa, selässä on helppo istua ja mukautua hevosen joka liikkeeseen. Pärskeen kanssa työskennellessä saa helposti hymyn huulilleen sekä kokee sitä samaa intoa, huumaavaa riemua, jota aloittelijana ensilaukkojen ja muiden uusien, jännittävien asioiden aikana koki.

Matkustaminen on vähän tylsää, heinäverkon lisäksi Pärske tuntuu kaipaavan matkaseuraa. Urheasti se kestää pitkätkin matkat aloittamatta seinien potkimista tai muuta häiriökäytöstä, korkeintaan heiluttelee heinäverkkoaan kuin mitäkin purkupalloa. Perillä on kuitenkin aina jännittävää, klinikallakin, vaikkei se Pärskeen lempipaikkoihin lukeudukaan. Uudet tallit sen sijaan, voi pojat kuinka hauskaa! Uudet maisemat, vieraita hevosia, todennäköisesti kisahulinaa esiintymiseen. Kylläpä Pärskettä hemmotellaan! Pikkuori ilmiselvästi rakastaa esiintymistä, sille kilpailupäivät tapahtumineen ovat arjen luksusta parhaimmillaan. Laidunlomallakin on kivaa, vihreä ruoho, ilopukit, kyljeltä toiselle antaumuksella piehtarointi, kaikki kuulostaa todella hyvältä. Yleisön hurraus, ratsastaja taputtamassa kaulaa radan jälkeen, siinä on kuitenkin Pärskeen pala taivasta.
© kasvattaja

Jälkeläiset

Hevosella ei ole jälkeläisiä.

Päiväkirja

Päiväkirjamerkintä, kirjoittajana kasvattaja

Kenties Pippuri voisi olla kompaktimpi paketti, ainakin Hormin morsmaikuksi, Hormi itse kun on tuommoinen erittäin pitkän rungon malliesimerkki. Kyllä minä tätä yhdistelmää pitkään pohdinkin, pistänkö koko varsaa alulle vai katselenko suosiolla Hormille toisen tamman ja Pippurille eri orin. Päästyäni henkisen kädenvääntöni loppuun Pippuri siemennettiin Hormilla, enkä – ihme kyllä – kyseenalaistanut päätöstäni kertaakaan koko kantoaikana. Yleensähän minä osaan kyseenalaistaa, uudelleen pohtia ja murehtia vähän kaikkea, etenkin joka tapaa jolla tamma ja varsa voivat henkensä heittää sekä mikä muu voikaan mennä metsään (jaa minäkö muka stressaaja-suorittaja?). Tällä kertaa pysyin ihmeen levollisena, aivan kuten Pippurikin, joka tuntui elävän elämänsä parasta aikaa toisen tiineytensä aikana.

Lokakuun neljäs Pippurin hieman yliajallemennyt tiineys päättyi, eikä edes yhteenkään niistä tällä kertaa maalaamatta jääneistä uhkakuvista. Varsomiskarsinan oljille putkahti helpon, nopean varsomisen päätteeksi tummanpunaruskea, märkä mytty, joka kinttunsa oikaistuaan näytti juuri niin terveeltä, reippaalta varsalta kuin juuri haparoiden pystyyn noussut vastasyntynyt nyt voi näyttää. Pikkuori pääsi nisälle, joskin joutui kääntelemään päätänsä pitkän tovin ennen kuin tajusi, missä asennossa nisästä sai tarpeeksi tukevan otteen. Minua nauratti, Pippuri taas hörisi aivan kuin hymyillen, ihmeen levollisena, kunnes alkoi kerjätä minulta huomiota ja rapsutuksia.

Tiedä millä geenilottomatematiikalla tämäkin tapahtui, mutta pieni Pippuripärskähdys ei perinyt pitkää runkoa. Kevyt ja kapoinen siitä kyllä tuli, siitä nyt ei pääse mihinkään, vaan runko jätti haitarivenymisen väliin. Ihan näppärän näköinen pienhevonen tästäkin pitkäkinttuisesta, hupsun näköisestä varsasta kasvoi! Pippuripärskähdyksen persoona kuitenkin ilahduttaa kaikkein eniten, iloisen yritteliäs, innolla pihalle, pesulle ja töihin lähtevä pikkuori piristää synkkääkin päivää.

kuvat © Tuoninen